Ammatti-identiteettini: Minua ei kukaan määrittele ulkoapäin
Subjektiivinen essee ammatinvalinnasta, ammatillisesta kehittymisestä ja itsereflektiosta
 |
| Ammatillisen elämänkulkuni siirtymät. |
Varhaisnuorena toimittajana pyrin sanomaan tai kysymään sen mikä muilta oli unohtunut. Uusi juttu veti puoleensa aivan käsittämättömällä voimalla. Tunnistin uutisen kohdattaessa; minulle tuli tällöin sisikuntareaktio ja tarve kertoa se heti eteenpäin, eli olen syntymätoimittaja. Oma juttu painetussa lehdessä tuntui jo palkinnolta itsessään, koska näin siinä konkreettisesti oman työni kädenjäljen.
Työ oli helppoa. Tapana oli että kuka tahansa saattoi tulla vaikka suoraan kadulta ehdottamaan juttua minkä tekisi; ostopäätös syntyi siinä paikassa lähinnä kiinnostavuuden tai tarpeen perusteella. Olit mitä sinulla oli tuoda mukanasi etkä ollut koskaan parempi kuin viimeisin juttusi. Tein peruskauraa eli juttuja tapahtumista, ihmisistä, arjen pienistä epäkohdista ja syntymäpäivähaastatteluja.
Ensivisiitilläni journalismiin törmäsin myös ammattikunnan pimeään puoleen, narsismiin; se ilmeni itsekeskeisyytenä, huomionkipeytenä sekä suosikkipelinä. Huomasin, että omakin naamani kului. Kohta ideani kelpasivat vain huonosti ja jotkut tehdytkin jutut jäivät julkaisematta. En liioin ikinä päässyt kesätoimittajaksi. Kyllästyin polkemaan paikallani sekä täysi-ikäisyyden kynnyksellä aloin ajautua toisiin tehtäviin.
Halusinko tietoisesti olla vartija tai käsitinkö edes täysin mitä se tarkoittaa? Tuskinpa. Olin tyytymätön ja tulevaisuudestaan määrätön uteliaan jännityshakuinen myöhäisteini; elin liikkuvaa ilta-, yö- sekä viikonloppuelämää. Sellaista pääsy toiminnan keskelle vain yhdellä lyhyellä kurssilla houkutteli. Minulla oli myös merkittävä sukurasitus; en todellakaan ollut ensimmäinen enkä ainoa suvustamme niissä hommissa.
Päädyin huonosti palkattuun työläisammattiin, jossa olevia kohdeltiin aika karusti niin firmassa, työmaalla kuin yhteiskunnassakin. Silti; kaikki olisi vain pitänyt sulkea vaieten sisäänsä, kun työkseen ylläpiti epäoikeudenmukaisuutta kurin kautta. Kokonaisuus on iljettävä eikä pyörisi ilman salailua ja vaikenemista. Kyllä, jos epäoikeudenmukaisuutta harjoitetaan; tekijätkin saavat tuta sen vuorollaan nahoissaan.
No, päämäärä löytyi, mutta mikään ei silti ollut itsestäänselvää. Yksityinen turvallisuusala oli olennaisesti nykyistä pienempi, ja silloisessa(kin) suurtyöttömyydessä jokainen työpaikka oli kysytty. Opin pärjäämään ja löysin vakituista työtä isommasta kaupungista. Alalla vietin yhteensä 17 vuotta, jossa oli niin hyvät, huonot kuin yhdentekevätkin aikansa. Ammatinvaihto ehti käydä mielessä useasti.
Turvallisuusala oli naurettava kuppikunta, johon kuuluvat kuvittelivat voivansa tehdä mitä tahansa; seurauksitta. Epäpätevät ja tietämättömät täyttivät ”ehdottomia käskyjä” pitäen ystävällistä esittänyttä päällikköä, virkamiestä tai satunnaista oppinuttakin turvaa tuovana huopana. Eli; ei asia ollut miten oli, vaan kuten Sejase sanoi. Kaikentietäjät taas tekivät mitä huvitti niin kauan kuin sitä siedettiin.
 |
| Muutos kuuluu elämänkulkuun, koska ei voi ennalta tietää että mihin kehitys- tehtävän ratkaisu johtaa. Mutta mitä on muutos? Pohjimmiltaan se on ym- märtämistä. Ettei esimerkiksi saa vähätellä vapaudenriistoa mukahauskalla rekvisiitalla, eikä sijoittaa mainoksiakaan toimitukselliseen aineistoon. |
Seuraavaksi aloin tehdä ammattilehtiin epäkohtia ja vääryyksiä paljastavia rankkoja juttuja. Uutta sivutoimeani ei tietenkään hyväksytty tässä hyvin lannistavassa ja kateellisessa miljöössä. Juttujen kohteita ilkuttiin, solvaukset lensivät sekä todellisuuden kestämisen tuskissaan musta änkyröitiin valkoiseksi ja päinvastoin. Tietoa yritettiin pantata sekä ulkopuolisten asiattomia vaikuttamisyrityksiäkin riitti.
Koulu oli kova: juttu hankitaan, tehdään ja julkaistaan vaikka mikä olisi. Ei oltu kerjäämässä huomiota tai hakemassa kavereita. Ryhdyin siihen, koska tarve oli ilmeinen ja periaatteet selkeät. Rahoitus sekä työvoima puuttuivat, koska tein sen yksin vailla yritystä tai aatteellista kollektiivia. Kompromissi oli mahdottomuus; en lopulta kauaa raportoinut elämänalalta, jolla tein myös itse palkkatyötä.
Peräänantamattomuuteni siis maksoi minulle päätoimeni vartiotoimistossa, eikä se kiinnostanut ketään. Suuri yleisö tuskin edes aavisti mitään, mutta vähissäpä oli solidaarisuus niilläkin alan miehillä, jotka lukivat Kontrollia ja Turvasanomia. Valtavirtajournalistit vaikenivat täysin; taas; kuten olivat jo vuosia jättäneet antamatta tunnustuksen, vaikka ensimmäinen tai paras juttu olisi ollut minulla.
Nyt mennyt on mennyttä, eikä se kiinnosta minua, ellei ole kirjoituksen aiheena. Poissaollessani maailma muuttui, muttei lopulta parantunut paljonkaan. Keikat menevät yhä aina samoille naamoille; tänään on myös enenevässä määrin sama mitä toit mukanasi. Ostopäätöksen tekijät etsivät lähinnä veruketta ennaltaehkäistäkseen idean esittämisen ja valmiitakaan tekstejä ei lueta.
Myös "näkökulmasta" ja ”monipuolisuudesta” puhutaan paljon, mutta ei juuri asiaa. Maailmankuva on tehdyt jutut, jotka toimitus valitsee kiinnostavuuden sekä merkittävyyden perusteella. Päätös on harkintaan perustuva arviointi. Miten tämän voi nähdä toisin ja mikä journalismikoulukunta se muka on? Sanon tämän nyt ihan suoraan; silloin on hukattu tosiasioihin perustumisen, tasapainoisuuden sekä yleisen edun todellinen merkitys.
Journalismi on nyt asemansa menetystä pelkäävien tasapäisten keskinkertaisuuksien yksiäänisyyttä, jossa kaikilla on kaikki samat jutut lähes samoin sanoin kirjoitettunakin. Suomesta tuli tekopuolueettoman, ylikohteliaan ja liian varovaisen median maa, johon mahtuu enää vain yksi totuus kerrallaan. Leikitään jokamiestä; mitäänsanomaton lärinä jutuksi on sitten muka, heh, se yleinen mielipide.
No, seuraukset näkee katoavassa yleisössä sekä laskevassa levikissä. Tai siinä kuinka suosittuja ovat vale- ja vastamediat, jotka suoltavat ulos vain sisältövarkauksin sekä huuhaalla terästettyä ihmisvihaa. Suurempaa salaliittoa ei ole: sen saa mistä maksaa. Kuinka ihmeessä henkilökunnan irtisanomiset, avustajien huono kohtelu ja freelancereiden suoranainen riisto voisivat olla huonontamatta tuotteen laatua?
 |
Minun työlaukkuni. Näitä tosin oli jo teollisen ajan ammattimiehillä, jotka oli- vat vaihtelevasti milloin toimistolla kuin työmaillakin. He eivät olleet herroja salkku täynnä paperia, mutta eivät liioin työmiehiä eväskasseineenkaan. Kaik- ki yksilön elämän muutokset eivät siis välttämättä ole uutuus vaan ikiaikaisen perinteen jatkoa. |
Olenko luotettava? Tuota kysyttäessä pokkani on pettää, koska näin kokeneen ihmisen on vaikea suhtautua vakavasti moisia puhuvaan ammattijournalistiin. Keskustelu ei näet yleensä tapaa sen paremmin sujua asiallisesti kuin pysyä aiheessakaan. Kysyä saa aina, mutta jos kyseenalaistatkin minut; en silti sano pahasti –sanon hyvästi. Luottamuksen voi menettää vain kerran. Kumpaankin suuntaan.
Nii-in. Koeta siinä sitten elää ja olla. Helppoa se ei ole, mutta jos olen ihan rehellinen; tämä porukka oli aina jakautunut kahtia loistavasti tienaaviin yrittäjä- sekä hät'hätää toimeentuleviin verokorttifreelancereihin. Nyt olen kuitenkin itse tietoisesti aikuisiällä valitsemassani ammatissa, jossa pysyn kunnes työelämä loppuu kohdaltani kokonaan. Ja kyllä tykkään! Minä teen minun juttuani; antaa toisten tehdä omiaan.
Vielä on haasteita jäljellä. Kuinka vaikeaa on pyytää tekemään jotain; kertoa mitä ja millaisen haluaa, sekä sopia hinnasta? Tulisi olla melkoinen mentalisti, jos pitää lukea toisen ajatukset niin ettei tämän tarvitse edes niitä itse ääneen sanoa. En minä mitään ufojuttuja tee tai pyydä lehden konkurssiin ajavia palkkioitakaan, mutta toisaalta en myöskään koskaan ota väkisin enkä maksa siitä.
Minulle uskaltaa puhua, asioista voi sopia ja yhteistyö sujuu kyllä, mutta pitäisi jo uskoa ettei minua yhäkään määritellä ulkoapäin. Maailma ja ihmiset eivät kuitenkaan ole pahoja, vain rajallisia sekä inhimillisiä. Tätä ei parane unohtaa, sillä vapaan kirjoittajan työväline on oma persoona; siksi on pysyteltävä jossain herkkäuskoisuuden sekä paatuneisuuden välillä.
Se minä olen, vapaa kirjoittaja. Tämä on ammattini ja suurinpiirtein näin kaikki toimii. Alussa olivat omat kiinnostukseni, suuntautuneisuuteni ja lahjakkuuteni, mutta työjakso toisissa tehtävissä sai minut ymmärtämään eletyn elämän etsinnäksi; lopulta palasin sinne minne kuuluinkin. Tein pysyvän aikuisiän ammatinvalinnan. Ammatillinen kehittyminen jatkuu läpi koko työurani.
Löydän uutisen ja mielipiteen aiheet; osaan työstää niitä, sekä tekstiä syntyy. Olen sitoutunut journalismin laatukriteereihin ja työskentelen itsenäisesti. Töideni kuuluukin tökkiä, pistellä ja tuntua ankaralta henkilökohtaiselta arvostelulta, koska ne ovat omaperäisiä sekä koskettavia. Kykenen myös puolustamaan toimituksellisen työprosessin koskemattomuutta kaikkia hyökkääjiä vastaan.
Olen sielultani kirjoittaja, joten journalismin ohessa tai lomassa olen tietenkin myös kirjailija. Kuvia teen tarvittaessa ja kysyttäessä. Voisin ajatella mainontaa, yhteiskunnallista vaikuttamista tai toisia luovien alojen töitä. Olen elämäni mittaan tehnyt kaikenlaista ja tiedän, että mikään ei ole ikuista. Jos jokin on täysin varmaa, tämä on: ellet ehdota mitään, en voi kertoa teenkö sen vai en.